Kun ajattelen kirjailijayhteisöä, ajattelen ahdasta huonetta, jossa kirjoittajat seisovat olkapää olkapäätä vasten. On huono ilma, se on sakeanaan kuviteltuja maailmoja. Jokainen katsoo sisäänpäin, itseensä, mutta keskittyminen on hankalaa, sillä muita on mahdoton olla huomioimatta. Koko ajan joku astuu varpaille, työntää selästä tai hengittää niskaan.
Pidän kyllä yhteyttä kollegoihin. Joihinkin. Tykkään puhua kirjoittamisesta tai sen aiheuttamista terveysongelmista jonkun samoja asioita murehtivan ihmisen kanssa, mutta pelkkä ajatuskin kirjailijoista joukkona uuvuttaa minut. Tuntuu raskaalta, että niin moni muukin pystyttää monumentteja omista harhoistaan. En tiedä, millä tavoin se on minulta pois. Jotenkin se on.
Niinpä työnnän sen sivuun, ajatuksen ammattikunnasta. En tarvitse muuta kuin oman kirjoitukseni, tuumin, en mitään muuta kuin tämän kuvitelmani, jota kudon pikkuhiljaa valmiiksi yksityisessä loukossani.
Yhdistyksiin kuuluminen on tärkeä tukitoimi työni kannalta. Se takaa minulle kirjoitusrauhan.
Tai niinhän minä luulen.
Olen osa kirjailijayhteisöä, vaikka en tahtoisi. Ensinnäkin kuulun Kirjailijaliittoon, jonka jäseneksi pyrin pienen nikottelun jälkeen. Halusin saada käyttööni liiton lakimiespalvelut. Halusin jonkun, joka syynää suurennuslasilla kustannussopimukseni läpi ja sanoo, mikä klausuuli sinne pitää lisätä.
Toisekseen liityin kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanaston asiakkaaksi. Sanasto hallinnoi teosteni tekijänoikeuksia ja maksaa minulle lainauskorvauksia, siis katsoo teosteni perään.
Yhdistyksiin kuuluminen on tärkeä tukitoimi työni kannalta. Se takaa minulle kirjoitusrauhan. Tai rauha minulla olisi, jos päätäni ei pakottaisi tieto, että olen istunut valmiiseen pöytään. Tilitykset lainauksista ja sähköpostin päässä oleva lakimies eivät ole itsestäänselvyyksiä. Sen todistaa käynnissä oleva vääntö kansallisen e-kirjaston lainauskorvauksista, joita ei näillä näkymin ole tulossa.
Tekijänoikeudet ovat poliitikoille pölyä. Roskia, jotka pyyhkäistään kädellä pois työpöydältä, ennen kuin sillä aletaan allekirjoittaa papereita.
Siksi tarvitaan lobbausta, yleisönosastokirjoittelua, mielenosoituksia, koordinoituja kannanottoja ja muuta vaikutustyötä, ja ketkä muut sen tekisivät kuin kirjailijat itse. Kirjailijayhteisö.
Minulla on epämukavaa loukossani. Vaihdan vähän väliä asentoa työtuolillani.
Sinäkö se olet, velvollisuudentunto, joka vainoat minua?
Tilitykset lainauksista ja sähköpostin päässä oleva lakimies eivät ole itsestäänselvyyksiä.
Tulin allergiseksi yhdistystoiminnalle parikymppisenä. Toimin kunnanvaltuutettuna synnyinkunnassani yhden kauden verran heti ylioppilaaksi tuloni jälkeen, ja kokemus oli hirveä. Kun luottamustoimi päättyi, vannoin pysyväni kaukana politiikasta.
Osaan hädin tuskin pitää järjestyksessä oman elämäni. Niin olen aina ajatellut, ja se on ollut hyvä syy käpertyä omien huolieni ympärille.
Mutta entä jos olen kehittynyt ihmisenä? Jyskyttääkö huono omatuntunto sen merkiksi, että olen viimein valmis tekemään osani yhteisen hyvän eteen?
Yritän kuvitella itseni taloyhtiön hallitukseen tai johonkin Kirjailijaliiton toimikuntaan. Minulle tulee välittömästi hiki.
Ei pysty. Anteeksi.
Juhani Karila, kirjailija
