Olin kahdeksantoista- tai yhdeksäntoistavuotias, ja elämäni oli melko sekaisin. Järjestyksessä se oli kuitenkin siltä osin, että olin jo päättänyt, että minusta tulee kirjailija. En tarkkaan ottaen tiennyt miten tavoitteeseeni pääsisin, mutta sen näin selvästi, että pääsyvaatimuksena oli ainakin kaksi asiaa: kirjoittaminen ja lukeminen. Luin kaikkea, kauniisti sanoen eklektisesti.
Hannu Salaman Tapausten kulku -romaani päätyi käteeni vanhempieni kirjahyllystä. Suurin osa kirjaa on nyt häipynyt mielestäni, eikä se ole käden ulottuvillakaan, mutta olen muistavinani, että kirjassa on keskustelu, jonka Salama – tai hänen ohuesti muuttelema alter egonsa – käy kustantajansa kanssa. Kustantaja ei pidä kokopäiväjuopottelua varsinaisesti kirjallisena työnä, eikä näe sen suurestikaan edistävän yhteisiä kirjalliskaupallisia pyrkimyksiä. Niinpä kustantaja toteaa ennakkoja kärkkyville ja ahkerasti läträäville kirjailijoille jotain sen suuntaista kuin ”Jos elää kirjoittaakseen, on kirjoitettava niin, että elää.” Näin sen muistan. Ja muistan, että se teki vaikutuksen, useammallakin tavalla.
Jos elää kirjoittaakseen, on kirjoitettava niin, että elää.
Ensinnäkin ymmärsin, että on olemassa hiuksenohut mahdollisuus, että kirjoittamalla voi elää. Toiseksi, sitten on kirjoitettava. Ja kolmanneksi, on kirjoitettava sellaista, josta joku haluaa maksaa, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. En tietenkään ryhtynyt kirjoittamaan runojani ja novellejani – olin nuori ja aloitin lyhyesti – rahan takia. Mutta jotain tuosta Tuomas Anhavan tai Paavo Haavikon tai mahdollisesti jonkun muun lausumasta jäi itämään. Jotain sellaista, joka nousi mieleeni, kun minua pyydettiin kirjoittamaan tämä.
Työskentelin kaikkiaan kaksitoista vuotta copywriterinä. Suurin piirtein puolivälissä tätä ajanjaksoa lopetin vihdoin pitkäksi venähtäneen nuoruuteni ja raitistuin. Ryhdyin töihin. Kirjoitin kaksi ensimmäistä kirjaani työn ohessa. Esikoiseni ilmestyminen vuonna 2006 ei räjäyttänyt pankkia sen enempää ilmauksen kirjallisessa kuin vertauskuvallisessakaan mielessä. Kirja ilmestyi pienen kustantajan pienenä painoksena, ja ostajina olivat suurimmaksi osaksi vaimoni, äitini ja tätini. Se ei minua suurestikaan haitannut. Tärkeintä oli päästä alkuun.
Toinen kirjani ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Sitä myytiin hieman enemmän. Arvelen, että myös setäni ja veljeni osallistuivat talkoisiin. Merkittävää oli se, että kirja sai erinomaisen arvion Helsingin Sanomissa, joka puolestaan kiinnitti suuremman kustantajan huomion. Niinpä kun vihdoin, keväällä 2009, sain lopulta pitkän odottelun jälkeen potkut mainostoimisto Bob Helsingistä, olin valmis. Potkuja seuranneena aamuna – työvelvoitteen heti lakattua – aloitin kirjan nimeltä Parantaja, josta tuli läpimurtoteokseni sekä Suomessa että myöhemmin ulkomailla.
Kerron tämän siksi, että olen pyrkinyt noudattamaan tuota Anhavan tai Haavikon – kirja ei ole edelleenkään käsillä kun kirjoitan tätä Palmassa – lausumaa sillä tavoin kuin olen sen ymmärtänyt. Ajattelen tänään, että se on itse asiassa suuressa määrin ohjannut koko aikuisikääni. Koska kirjoittaminen on ollut intohimoni ja oikeastaan ainoa asia, jota olen tässä maailmassa sydämestäni halunnut tehdä, olen tehnyt parhaani, että saan myös sitä tehdä. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että olen tehnyt copywriterin työtä rahoittaakseni romaanien kirjoittamisen. Olen kirjoittanut saadakseni kirjoittaa. Tiedän kokemuksesta, että romaanin kirjoittaminen viikonloppuisin ja iltaisin ja kesälomilla onnistuu. Mutta ihanteellisinta tietysti on, että kirjoittamiseen saa keskittyä. Silloin puhutaan rahasta.
Olen kirjoittanut ammatikseni hieman yli kaksikymmentä vuotta. Olen oppinut monien kokemusten kautta, että kirjailijalle raha on aikaa.
Olen kirjoittanut ammatikseni hieman yli kaksikymmentä vuotta. Olen oppinut monien kokemusten kautta, että kirjailijalle raha on aikaa. Rahalla todella voi ostaa aikaa, joka ahkeralle, ammattitaitoiselle ja tehtävänsä ymmärtävälle kirjoittajalle tarkoittaa nimenomaan kirjoitusaikaa. Ja se käy huomattavan suoraviivaisesti, kun muut valmiudet ovat olemassa. En tiedä onko euro kirjoitusajaksi muunnettuna ehkä viisi tai kymmenen minuuttia, vai onko se vähemmän tai hieman enemmän, mutta se on joka tapauksessa merkkejä paperilla.
Tähän kirjoitukseen toivottiin jännityskirjailijan näkökulmaa ja erityisesti jännityskirjailijan suhdetta lainauskorvauksiin. (Unohdan hetkeksi, kuinka epämukavaksi tunnen oloni eri kategorioissa, ja puhun siitä mistä pyydettiin.) Asiat ovat kieltämättä jonkinlaisessa yhteydessä. Tosiasia lienee, että se minkä jännityskirjailija kenties häviää taiteen apurahojen jaossa, hän ehkä voittaa lainauskorvauksissa.
Ihmiset kaikesta päätellen lukevat mielellään jännityskirjoja. Tämä näkynee lainausmäärissä muillakin kuin minulla. Jos ja kun tämä todella on asian tola, on tässä mielestäni jotain ylen reilua, jotain anhavalaista. Siis siinä, että kirjoittamisesta saa palkkion, ennemmin tai myöhemmin. Palkkion, jolla sitten taas elää ja kirjoittaa, kirjoittaa ja elää. Lainauskorvaus on minulle henkilökohtaisesti merkittävä tulonlähde. Käytän rahat lyhentämättömänä kirjalliseen työhöni. Tarkoitan, että maksan korvauksella asumista ja ruokakassia, pidän konetta käynnissä, ostan aikaa muulta. Kirjoitan.
Tämän sanottuani: olen itse lainannut Helsingin kirjastoista niin paljon runoteoksia, että niistä saaduilla lainauskorvauksilla on ehkä kirjoitettu useampikin runo. Niin toivon. Se vasta olisikin reilua.
Teksti: Antti Tuomainen
