Opin lukemaan varhain, jo nelivuotiaana. Oppiminen tapahtui vähitellen, eikä minulla ole kokemuksesta vahvoja muistikuvia. Sen sijaan muistan hyvin äitini ehdotuksen pari vuotta myöhemmin: mitä jos lukisin joskus kirjan, jossa ei ole kuvia? Ajatus tuntui ensin epäilyttävältä, mutta kun tartuin ensimmäiseen kerran romaaniin, maailma aukesi.
Toinenkin elämäni virstanpylväs liittyy lukemiseen: Itäkeskuksen kirjasto Helsingissä oli ensimmäinen paikka, jonne sain mennä kotilähiöstäni Puotilasta ihan itse, ilman aikuista saattajaa. Mieluiten kävin kuitenkin kirjastoautolla ostarin kulmalla, koska sieltä oli lyhyempi matka kotiin painavan kirjakassin kanssa. Saatoin lainata kerralla yli kaksikymmentä nidettä, joiden lukemisessa ei mennyt edes viikkoa.
En ole juuri kehittynyt ihmisenä – ainakaan mitä kirjaston käyttämiseen tulee. Tätä kirjoittaessani minulla on kortit neljään eri kirjastoon kolmessa kaupungissa ja lainassa on 25 kirjaa.
Ystäväni naureskelevat jättimäiselle työpöydälleni (180 x 80 cm), mutta en pärjäisi yhtään pienemmällä: jokainen essee tarvitsee oman painovoimaa uhmaavan lähdekirjallisuuspinonsa, jotta työt pysyvät järjestyksessä. Tai oikeastaan pitäisi puhua ajatuspinoista, koska ilman muiden kirjoittamaa tekstiä ei synny ajatuksia.
Kaikki teksti rakentuu edellisen päälle. Jokainen kirjoittaja on edellisille velkaa.
Omassa lajissani, esseistiikassa, tämä näkyy kaikkein selvimmin: essee on dialogia toisten esseiden, romaanien, runojen tai tietokirjallisuuden kanssa. Suurin osa kirjoittamistyöstäni on lukemista, seuraavaksi suurin ajattelemista ja vain pieni osa varsinaista kirjoittamista.
Kirjallisuuden arvo ei ole rahassa mitattavissa, mutta raha on keino, jolla kirjailijan työtä, ajattelemista, tehdään näkyväksi.
On niitäkin kirjailijoita, joilla on hyvä mielikuvitus, jotka keksivät asioita. Minä en keksi juuri mitään; keskustelen.
Minusta ei olisi tullut kirjailijaa, jos minusta ei olisi ensin tullut lukijaa. Eikä minusta olisi tullut lukijaa ilman suomalaista kirjastolaitosta. Se ansaitsee kaikki mahdolliset ylisanat.
Kehunsa ansaitsee myös lainauskorvausjärjestelmä. Kirjallisuuden arvo ei ole rahassa mitattavissa, mutta raha on keino, jolla kirjailijan työtä, ajattelemista, tehdään näkyväksi.
Yksin lainauskorvauksilla ei kukaan elä. Ne ovat kuitenkin osa – joissain tapauksissa tärkeä osa – kirjailijan toimeentuloa. Minulle korvausten suurin merkitys on niiden välittämässä viestissä: ansio kuuluu myös aineettomasta työstä. Tekijälle tulee maksaa sanoista ja lauseista, ideoista ja oivalluksista, lauseiden hyvästä rytmistä – jokaisesta maailmasta, joka kansien välistä avautuu.
Silvia Hosseini, kirjailija, opettaja, kriitikko
