Julkaistuani ensimmäisen tietokirjani vuonna 2018 isäni soitti minulle: ”Muista liittyä heti Sanastoon, jotta saat joulubonuksen.” Hän on professori, joka on vuosien varrella julkaissut monia kirjoja. Etenkin vuoden 2017 jälkeen Sanaston ”joulubonarit” ovat ilahduttaneet, sillä silloin Suomessa alettiin vihdoin maksaa lainauskorvausta myös korkeakoulukirjastojen lainoista.
Mikä merkitys lainauskorvauksilla sitten kirjailijoille on? Jos totta puhutaan, niin tuskin kovin moni edes merkitsee kalenteriin päivää, jolloin korvaukset edellisen vuoden lainoista maksetaan (tänä vuonna 7. joulukuuta). Kun yhdestä lainasta kirjailija saa 26 senttiä ja kääntäjä 13 senttiä, ei potista tule edes hittikirjojen kohdalla sellainen, että sen varaan voisi budjettiaan laskea. Korvauksella voisi olla enemmän merkitystä, mikäli korvaus olisi suurempi kuin edellä mainittu 26 senttiä. Viime vuonna tekijöistä 1 538 sai yli 1 000 euroa lainauskorvausta – itse kuuluin tähän onnekkaaseen joukkoon. Isän neuvo oli rahan arvoinen, korvausta tuli noin 1300 euroa. Mutta ei se vielä joulua kesäksi tee.
Itse asiassa Sanaston lainauskorvauksien merkitys on ennemminkin symbolinen. Korvaus tulee yleensä iloisena yllätyksenä, nimenomaan bonuksena, jolla voi sitten ostaa vähän prameammat jouluruoat tai joka pelastaa hetken hädästä. Etenkin loppuvuodesta monella saattaa olla talous tiukalla, ja Sanaston korvaus on empaattinen kädenojennus tilanteeseen.
Mitä tulee Sanaston lainauskorvauksiin, niin niillä on myös sellainen merkitys, että niiden tuomaan iloiseen tunteeseen jää koukkuun.
Todellisuudessa suurin osa kirjailijoista saa tulonsa hyvin sekalaisesta sopasta. Siinä lainauskorvaukset ja tekijänpalkkiot pikku herneitä perunan ja tofunakin sivussa. Finlandia-palkittu Juha Hurme sanoi taannoin Image-lehdessä hauskasti: ”Mähän kierrätän parhaassa tapauksessa neljästi mun ajatukset. Eli mä pidän puheen, mä teen siit radiokolumnin, sit monologin mun näytelmään, ja sit se ilmestyy mun seuraavaan kirjaan.”
Ajatusten kierrättäminen tarkoittaa myös ajatuksilla tienaamista. Otin itse oppia Hurmeesta, ja olen tahkonut kolumneja, luentoja ja lehtijuttuja niistä kolmesta tietokirjasta, jotka olen tähän mennessä saanut kasaan. Toisto ei haittaa, pikemminkin toivon, että näin oma viestini menisi paremmin perille.
Lähtökohtani on, että kirjat kirjoitan polttoaineena intohimo aiheeseen, esiintymiset, kolumnit ja lehtijutut eurot silmissä vilkkuen. Siksi kieltäydyn nykyään lähtökohtaisesti aina, kun puhujapyyntö esitetään niin, että ”palkkiota emme maksa, mutta voit myydä kirjojasi tilaisuuden jälkeen”. Juu ei, kirjan kirjoittamisessa olen ottanut riskin siitä, ostaako tai lainaako sitä kukaan, siinä on tarpeeksi palkatonta työtä. Puhujakeikoissa en ota enää samaa riskiä, vaan nyt haluan varmaa käteistä kouraan. Tilaajasta riippuen yhdestä puhujakeikasta saa enemmän rahaa kuin koko vuoden lainauskorvauksista. Mitä tulee Sanaston lainauskorvauksiin, niin niillä on myös sellainen merkitys, että niiden tuomaan iloiseen tunteeseen jää koukkuun. ”Kun edellisestä kirjasta alkaa olla tovi ja sen lainauskorvaukset rupeavat ehtymään, tulee olo, että nyt pitää julkaista lisää”, isäni sanoi. Jossain vaiheessa vanhan kierrättäminen alkaa ryydyttää, pitää ajatella uusia ajatuksia. Ja tienata siinä samalla.
Julia Thurén, tietokirjailija, toimittaja
