Teksti: Riina Katajavuori
Pyydettiin pitämään haikupajaa. Lähikirjastosta etsin käsiini suurten japanilaisten haikurunoilijoiden (Issa, Shiki, Ryokan, Basho) ajattomia, kirkkaita haikuja. Ne veivät minut maisemaan, jossa pääsi merkitysten äärelle, olennaisen ytimeen.
Vuodenaikojen ilmentäminen runossa on läheistä suomalaisillekin. Myös haikujen tavusäännöt (5,7,5) istuvat hyvin suomen kieleen. Mahtavaa, että Marta Keravuori, Kai Nieminen ja muut ovat näitä helmiä meille suomentaneet. Haikujen avulla voi tehdä matkan ajassa ja paikassa.
Matkustaessani hakeudun usein paikalliseen kirjastoon. Kirjasto kertoo seudusta jotain sisäistä ja autenttista. Kirjastossa en koskaan koe olevani turisti tai ulkopaikkakuntalainen. Osaan olla ja käyttäytyä kirjastossa, en töpeksi toimimalla oudosti tai väärin.
Muonion kirjastossa unohduin pitkäksi aikaa lukemaan lehtiä: Kaltiota, Lapillista. Tutkin paikallisten kirjoittamia runoja, joita lehdissä oli julkaistu. Hailuodon kirjastossa kiertelin eri huoneissa ja tarkkailin, millä lailla romaanit oli luokiteltu. Kirjastoissa oli harras, hyväksyvä, ystävällinen tunnelma.
Vieraiden paikkakuntien kirjastoissa oma tuotantonikin näyttäytyy ikään kuin uudessa valossa. Sodankylän kirjastossa mietin, miltä mahtaa Helsingin Käpylään sijoittuva esikoisromaanini Hevikimmat näyttää pohjoisen nuoren silmissä? Onko slangi ymmärrettävää? Tai millaisia ovat jotkut Lappiin sijoittuvat runoni paikallisen silmin – en kai sorru eksotismiin? Entä lastenkirjani Pentti miesten Lapin-reissulla – näyttääkö se Pohjois-Suomen kapeasti vain paikkana, jonne tullaan hiihtolomailemaan?
Joskus en heti löydä omia kirjojani, kun en huomaa etsiä oikeasta luokituksesta. Ahaa, olen näköjään kirjoittanut lastenkirjoja luokituksen ”Vaikeat aiheet” alle (lahjasukusolulapsia käsittelevä Meidän pihan perhesoppa, avioerokirja Kaksi kotia)! Jotkut kirjat löytyvät sarjakirjojen hyllystä, jotkut pahvikirjalaarista.
Omassa kirjailijantyön ansainnassani eli leivänkyrsässä olennainen osuus on tekijänoikeustuloilla.
New Orleansin reissullani en kaupungin musiikkitarjonnalta ehtinyt löytää kirjastoja. Kirjat kuitenkin olivat näkyvä osa katukuvaa. Garden District -puutarhakaupunginosan jalkakäytävillä ja vilkkaammillakin kaduilla tönötti värikkäiksi maalattuja pikku kirjamökkejä, kuin maahan pystytettyjä ikkunallisia lintulautoja, joiden katolla luki ”La Bibliothèque”. Niihin sai jättää kirjoja tai napata mieluisan teoksen mukaansa.
Sympaattinen tapa pitää kirjat silmissä, mielessä ja katukuvassa. Silti ilmaiset minikirjastotolpat saivat minut hiukan apeaksi. Nämä kirjat elivät kaiken ansaintalogiikan ulkopuolella – vaikka joku nekin oli joskus kirjoittanut, kääntänyt, luonut. Näiden kirjojen lainoja tai lukukertoja kukaan ei tilastoinut. Tekijöille ei ropissut lainauskorvausta.
Kotoisat kirjastojen tuulikaappien kierrätyshyllyt ovat tietty lähtökohtaisesti hyvä juttu: jollekulle toisen hylkäämä teos on arvokas aarre, jonka haluaa omistaa. Pelastin itse kierrätyshyllystä juuri selkokielisen Kalevalan ja vein tyytyväisenä työhuoneelleni.
Omassa kirjailijantyön ansainnassani eli leivänkyrsässä olennainen osuus on tekijänoikeustuloilla. Tekijänoikeustuloa kirjailija saa siitä, että hänen kirjojaan ja tekstejään ostetaan, lainataan, luetaan, käytetään. Tekijänoikeus on aineeton asia, mutta se mahdollistaa tekijälle konkreettisen toimeentulon – olipa sitten kyseessä fyysinen kirja, äänikirja, lausuttu runo, Novellikoukussa luettu novelli tai verkkolukutuokion tonttukirja.
Musiikintekijät saavat korvauksen siitä, että heidän musiikkiaan soitetaan ravintolassa, jumpassa tai julkisessa tilassa. Kirjailijan teoksen käyttö esimerkiksi runoillan tai etäsatuhetken yhteydessä on vastaavaa käyttöä.
Takavuosien tv-mainoksessa Jörn Donner lausahti ikonisen lauseen: ”Lukeminen kannattaa aina.”
Kirjailijana lisään: Toivottavasti kirjoittaminenkin.
Kannatti tai ei, tänään kirjoitin haikun.
Lämmin aamutee.
Viileä valo kutsuu
lukemaan kirjaa.
