Kolumni: Runoilijan ruokakassi

Riina Katajavuori

Olin 23-vuotias, kun esikoiskokoelmani ilmestyi. Minusta tuli kirjailija! Se oli unelmien täyttymys. Ilon rinnalla tuntui toissijaiselta, ikään kuin ekstrabonukselta, että kirjan julkaisemisesta koitui myös vähän tuloja. Esikoisvuonna pääsin kirjailijamatkalle Pietariin. Makasin Pietarhovissa ruohikolla ja ihmettelin elämäni autuutta.

Asuin yksiössä, opiskelin kirjallisuutta, tein Ylessä freelance-töitä. Runoilijan ruokakassini ei paljon painanut. En kyseenalaistanut ilmaiskeikkoja olutpalkalla. Tapasinhan muita runoilijoita, testasin uusia tekstejäni, verkostoiduin.

Vähitellen ammatti-identiteetti on vuosikymmenten varrella vahvistunut. Samoin omanarvontunto. Kirjailijan ammatti on ammatti muiden joukossa ja sellaisena sitä tulisi kohdella. Kirjailija ansaitsee palkkionsa siinä missä putkimies, antennimestari tai suuhygienisti.

Kuulen usein kirjailijoiden sanovan: ”En kehdannut kysyä, mitä siitä maksetaan.” Tai: ”Palkkiosta ei ollut mitään puhetta.” Diletantin vai ammattilaisen repliikkejä?

Itsekin riennän iloissani lavoille ja keskusteluihin antamaan kirjailijan panokseni. Vasta matkalla keikkapaikalle äkkään, että eihän tästä mitään makseta. Tuotan taas ilmaista sisältöä tai ohjelmaa radioasemalle/kirjakaupalle/messuorganisaatiolle.

Esiintymään ei kuitenkaan lähdetä tuosta vaan. Pitää päättää kledjut, pestä tukka, meikata, miettiä mitä aikoo puhua, millä kielellä, täytyy harjoitella, valita runot tai tekstinäyte, pohtia illan kaarta, visioida yleisön koostumus. Haluaako naurattaa vai vakavoittaa vai molempia. Tallentuuko esitys mahdollisesti radioon, someen, Youtubeen tai Periscopeen.

Välillä suostun palkattomaan työhön tietoisestikin. Kerran menin ilmaiskeikalle Helsingistä Jyväskylään esittämään runojani – vain siksi, että halusin omaa aikaa. Junassa sain työrauhan.

Hiljattain kysyttiin pro bono -hengessä leivonnaisaiheista juttua kirjalliseen keittokirjaan. Osa teoksen tuotosta meni Naisten pankille. Novellini avulla pääsin tukemaan kolmannen maailman naisia.

Ja underground-henkiseen toimintaan saatan osallistua palkatta. Usein nämäkin tahot kuitenkin maksavat vähästään tai jälkikäteen saatuaan jonkin apurahan.

Antologiasopimuksia allekirjoittaessani koetan muistaa, että koskaan ei voi tietää, mikä teos osoittautuu myynti- tai käännösmenestykseksi. Onneksi Jenni Haukion Katso pohjoista taivasta -runoantologian sopimus Otavalta oli prosenttiperusteinen ja toteutettiin sivuluvun mukaisessa suhteessa. 45 000 kappaleen painoksesta jo yhden runon osuudellani pystyn nyt ostamaan monta painavaa ruokakassillista.

Riina Katajavuori