Olen kirjailija, joka on aina halunnut kirjailijaksi, toisin sanoen olen kävelevä klisee. Heti lukio-opintojeni jälkeen hakeuduin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta, vaikka minulle oli kerrottu, ettei valitsemani opintie saata minua kovinkaan tasapainoisille työmarkkinoille. Luin kirjoja ja katsoin elokuvia koko lapsuuteni ja nuoruuteni, sillä fiktiiviset maailmat olivat mielenkiintoisempia ja vetivät minua vahvemmin puoleensa kuin oma ympäröivä todellisuuteni, jota pidin tylsänä ja tapahtumaköyhänä.
Kirjallisuuden yliopisto-opintojeni aikana haluni tulla kirjailijaksi kasvoi niin silmittömäksi, etten juurikaan piitannut siitä oppimastani tosiasiasta, että hyvin harva kirjailija elää kirjoittamisellaan, että tässä ammatissa on oikeasti haasteellista tulla toimeen. En liioin välittänyt siitäkään, että ammatinkuvaan kuuluu osallistuminen kirjan markkinointiin, esiintymiset erilaisissa kulttuuritilaisuuksissa, kirjastoissa ja messuilla, joista harva yksin ja yksinäisyydessä työskentelevä kirjailija nauttii. Halusin vain kirjoittaa, aamusta iltaan, joka päivä.
Voin ilokseni raportoida, että lapsuudenhaaveeni toteutui: minä olen kirjailija. Vaan kuten opin, kaikkia ostoksiani ei maksa fiktion kirjoittamisella ansaittu raha, vaan esiintymis- ja muista kirjoitustöistä saadut palkkiot, apurahat sekä lainauskorvaukset.
Rohkenen myöntää, etten vieläkään, kaikesta huolimatta, kaksi romaania ja lukuisia muita tekstejä julkaisseena kirjailijana, välitä tässä ammatissa muusta kuin halustani kirjoittaa; siitä, että saan keksiä päästäni tarinoita ja esittää ne sanan muodossa muille. Lapsellista ehkä, mutta varjelen sitä jopa – en juuri koskaan esimerkiksi pakota itseäni kirjoittamaan tai aseta itselleni takarajoja tai päivätavoitteita, sillä pidän varsinaisesta kirjoitustyöstä niin paljon, etten ikinä halua sen tuntuvan pakolta, vaan pakopaikalta.
Tällä kaikella en suinkaan tarkoita sitä, etteikö kustannusalan turbulenssi koskettaisi ja kiinnostaisi minua, etteikö kirjailijoiden työtä koskevassa lainsäädännössä ja sopimussisällöissä olisi riittämiin työsarkaa, vaan sitä, että tarpeeni vaalia suhdettani kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen yksinkertaisesti ajaa kaiken ohitse, sillä en osaa tehdä mitään muuta. Mikäli unohdan sen, mihin lapsena kirjoissa miellyin, sen intohimon ja heittäytymiskyvyn keksittyyn, sanoja ei synny, ja silloin en osaa yhtään mitään.
Mikäli unohdan sen, mihin lapsena kirjoissa miellyin, sen intohimon ja heittäytymiskyvyn keksittyyn, sanoja ei synny, ja silloin en osaa yhtään mitään.
Olen samasta syystä joutunut opettelemaan sanomaan ei tarjotuille töille ja haastattelupyynnöille tilanteissa, jotka olen syystä tai toisesta kokenut työtäni ja suhdetta työhöni uhkaaviksi ja alentaviksi. Ei, en tule Keski-Suomeen viikonlopuksi ruokapalkalla, olen sanonut, en myöskään lähde kuvattavaksi kissa kainalossa, enkä anna haastatteluja yksityiselämästäni.
Sen verran koen olevani velkaa tälle ammattikunnalle sekä nuorelle itselleni, jonka usko painettuun sanaan on säilynyt laskevien myyntilukujen, kirjallisuuden saaman palstatilan vähenemisen ja taloudellisen epävarmuuden lävitse. Siitä on osaksi Kirjailijaliiton, Lukukeskuksen ja Sanaston kaltaisia järjestöjä ja yhdistyksiä kiittäminen.
Pitämällä huolta oikeuksiemme toteutumisesta, siitä mistä me kirjoja kirjoittavat emme aina tiedä, mitä me emme välttämättä edes osaa, ne suojelevat kirjallista kulttuuria niin hyvin kuin ne näissä olosuhteissa voivat. Meitä tekijöitä, jotka teemme tätä työtä yhä vain kuin lapset: emme niinkään rahasta, vaan hengen palosta.
Pajtim Statovci
