Kolumni: Tekijänvelvollisuuksista

”Oikeus” on sana, jossa kaikuvat taistelut ja voitot, epäkohdat ja ratkaisut. Samalla se kuitenkin huutaa vastaparia, ”velvollisuutta”.

Tekijänoikeudet suojaavat kirjaa ja kirjoittajaa. Mitä voisivat olla tekijänvelvollisuudet?

Kävin Kiasmassa ensimmäistä kertaa vuonna 1998. Erään näyttelytilan lattialla oli neliskulmainen laatta, jonka päälle joka aamu kaadettiin litra maitoa. Neste peitti laatan kauttaaltaan, mutta pintajännityksen vuoksi pisaraakaan ei valunut reunojen yli.

En muista, mainittiinko teoksella olevan tiettyä sanomaa. Olin 17-vuotias luontoaktivisti, jonka mielipide oli selvä: ”Hirveää tuhlausta. Käyttäisivät edes vettä eivätkä tehotuotantonavetan riistomaitoa!”

Taide oli menettänyt silmissäni absoluuttisen oikeutuksensa.

2010-luvulla julkaisin kaksi romaania, pian tulee kolmas. Luontoaktivisti sisälläni on muuttunut mutta tallella. Romaaneissani haluan puolustaa introverttejä ihmisiä ja niitä, joiden kanssa lajillamme ei ole yhteistä kieltä: metsiä, soita, kallioita, karhuja, sananjalkoja, simpukoita.

Lukemattomat lajit ovat sukupuuton partaalla ja ihmiskunta valtaa yhä lisää tilaa käyttöönsä. Elämme todellisuudessa, jossa taiteen on otettava kantaa, annettava ääni. Se ei kuitenkaan riitä. Taide on aina osin materiaa, eikä taiteen ympäristövaikutuksia siksi voi kuitata vain hyvällä tarkoituksella. Vaikka romaani puhuisi luonnon puolesta, onko kirja pohjimmiltaan vain kulutushyödyke muiden joukossa?

Näennäisen aineettomatkin tuotteet, e- ja äänikirja, vaativat tuekseen sähköä ja älylaitteen: voimalaitoksia, kaivoksia, tuotantokoneiston. Painettu kirja on oma lukunsa. Olen laskenut, että kahden romaanini painamiseen on tarvittu 55 kuutiometriä puuta. Se tarkoittaa noin puolta hehtaaria nykypäivän suomalaismetsää tai noin 55 suurehkoa puuta.

Nämä seikat kalvavat minua. Olen pähkäillyt ratkaisuja. Tekijänpalkkioiden ansiosta olen pystynyt ostamaan yhteensä 14 hehtaaria metsää ja suojellut palstat pysyvästi. En silti usko kompensaation tekevän autuaaksi. Jokainen kirjojeni vuoksi kaadettu puu oli yksilö, jokainen metsäkoneen murskaama mätäs oli täynnä elämää, johon minulla ei tosiasiassa ollut oikeutta puuttua.

Mitä tehdä, jos silti haluaa sanoa, kirjoittaa, julkaista?

Huono omatunto on raskas kumppani mutta hyvä kannustaja. Kun mietin uutta tarinaa, mietin samalla, onko kertomus riittävän tärkeä – hyväksynkö sen, että teoksen takia kymmenet puut, tuhannet ruohovartiset kasvit, miljoonat sammalversot ja pieneliöiden mahtava armada menettävät henkensä?

En hyväksy, mutta koetan täyttää tekijänvelvollisuuteni: olla tietoinen siitä, mitä vaikutuksia romaaneillani on konkreettisessa maailmassa, tuotantoketjun alkupääksi kutsutussa luonnossa.

Maailma muuttuu, vaihtoehdot lisääntyvät. Kolmannessa romaanissani puolet paperinvalmistuksessa käytetystä kuidusta on kierrätettyä ja loppuosa peräisin metsistä, joiden käsittelyssä noudatetaan FSC-sertifikaatin standardeja.

Sen parempaa raaka-ainetta ei vielä ollut saatavilla, mutta pysyn kuulolla ja tähtään korkeammalle.

Anni Kytömäki, kirjailija