Yksi tämän ajanhetken ilmiöistä on paradoksaalinen suhtautuminen kirjallisuuteen.
Ensinnäkin kirjallisuuden ja muun taiteen merkitystä vähätellään: Suomessa puhutaan hallitusta myöten, kuinka taide on muka jotain ylimääräistä kivaa, johon ei vakavina aikoina ole varaa. Taiteen vähäisistä määrärahoista leikataan monesta suunnasta – taidetta ei nähdä kovin tärkeänä asiana. Kirjallisuuden arvonlisäveroa nostettiin, koska lukutaidosta tai kirjallisuuden elinvoimasta ei osata olla huolissaan.
Ja sitten toisaalta kirjallisuuteen suhtaudutaan äärimmäisen vakavasti, suorastaan pelokkaasti. Yhdysvalloissa esimerkiksi ihmisten moninaisuudesta kertovia kirjoja halutaan piilottaa lapsilta ja nuorilta. Maassa on koottu listoja kirjoista, joita ei saa vielä kouluihin tai vankilaan.
Suomessakin on käsitelty jopa yksittäisen kirjan sallittavuutta eduskunnassa asti. Loppuvuodesta 2024 Päivi Räsänen teki kirjallisen kysymyksen Inti Chavez Perezin teoksesta Respektiä: Seksikirja pojille, jota on saatavilla myös koulujen kirjastoista.
Venäjällä puolestaan on viime aikoina tehty ratsioita kustantamoihin ja kustantamon työntekijöiden koteihin. Ratsioissa on etsitty muun muassa “LGBT-propagandaa”. Äskettäin uutisoitiin, että Viiru ja Pesonen -kirjat vedetään maassa toistaiseksi myynnistä, sillä valtio on leimannut niiden kääntäjän “ulkovaltain agentiksi”.
*
Kirjan lukemisen vaikutukset voivat olla järisyttäviä, ja on siis syytäkin suhtautua kirjallisuuteen vakavasti. Olen kuullut omien kirjojenikin vaikutuksesta tarinoita, joita en ikinä olisi uskaltanut toivoa tai kuvitella. Eräs uskalsi kirjani luettuaan lähteä vielä keski-ikäisenä opiskelemaan unelma-ammattiinsa. Toinen taas teki päätöksen perustaa perhe. Kirjailija ei voi tällaisia vaikutuksia ennakoida eikä varsinkaan yrittää saada niitä aikaan.
Yksilöitä yleisemmällä tasolla yhdenkin kirjan tai kirjallisuuden tekijän merkitys voi olla valtava. Suomessa kokonaisen lajin, laulujoutsenen, pelasti sukupuutolta Yrjö Kokon kirjallinen tuotanto.
Olen viime vuosina miettinyt paljon kirjallisuuden roolia juuri ympäristökriisien ymmärtämisessä. Kun puhutaan kriiseistä, mieleen tulee helposti suuria äkillisiä katastrofeja, nopeita tapahtumia, jotka muuttavat hetkessä kaiken. Olemme tottuneet katastrofielokuvien ja sotauutisten kuvastoon: on räjähdyksiä tai vähintäänkin hirmumyrskyjä, on konkreettisia tai kuvainnollisia taisteluita, on massakuolemia, nälkää ja pelkoa.
Perinteistä katastrofikuvastoa hitaampi muutos on vaikea huomata – erityisesti silloin, kun olemme jo muutoksen sisällä. Ympäristökriisit ovat luonteeltaan hitaita. Sellainen on myös meneillään oleva kuudes sukupuuttoaalto. Ihmiskunta on elänyt tämän hitaan katastrofin sisällä jo pitkään, tuhansia vuosia, ja siksi olemme kaikki tottuneita siihen.
Kirjallisuutta tarvitaan juuri tähän: näyttämään, että olemme jossain parhaillaan, ja näyttämään, kuinka muutos tapahtuu. Viime vuosina ympäristön muuttumisesta ovat oivallisesti kirjoittaneet esimerkiksi Anni Kytömäki ja Iida Turpeinen.
*
Kun puhutaan kirjallisuuden vaikutuksista, puhutaankin yleensä sisällöstä. Nykyhetken kiihtyneessä tilanteessa myös kirjallisuuden muodolla on kuitenkin merkitystä. Ihmiset tarvitsevat rauhoittumista, keskittymistä ja hidasta ajattelua. Sellaista tarvitsisivat myös yhteisöt, yhteiskunnat ja valtiot.
Median nopeus kiihtyy koko ajan. Yksilön haluttaisiin seuraavan paitsi päivittyvää somesyötettä myös päivittyvää uutissivua vuorokauden läpeensä. Tällainen kiinnittyminen meneillään oleviin tapahtumiin pakottaa todella tuijottamaan vain tätä ajanhetkeä. Ajatukset eivät ehdi askarrella menneessä tai tulevassa: on vain ahdistunut, uhkaava nykyisyys.
Kirjan lukeminen on vastapainoa tälle. Kirjallisuutta tarvitaan katsomaan menneisyyteen, auttamaan nykyhetken käsittelyssä ja luomaan tulevaisuutta, mutta kirjat eivät tee tätä pelkästään sisältönsä kautta vaan myös siksi, että niiden lukeminen on hidasta ja vaatii vaivaa. Ajatukset on pakko irrottaa uutissyötteistä.
*
Kirjojen lukemiseen tarvitaan aikaa ja rauhaa ajatella, mutta vielä enemmän aikaa ja rauhaa tarvitaan kirjojen tekemiseen. Aikaa ja ajattelurauhaa saadaan rahalla, niin inhottavan maalliselta kuin tuo kuulostaakin.
Rahalla on kirjallisuuden tekijöille oikeastaan kahtalainen merkitys: sillä ostetaan työaikaa, jolla taiteellista työtä tehdään. Sitä tarvitaan siis ennen teoksen valmistumista, sillä ilman sitä ei tule olemaan teosta.
Raha on myös palkkaa tehdystä työstä. Sitä kuuluu siis saada myös teoksen valmistuttua niin kuin muidenkin ammattiryhmien kuuluu saada palkkaa työstään. Suomalaiselle kirjailijalle tai kääntäjälle työstä saatu palkka takaa hyvin konkreettisesti sen, että hän voi jatkaa työtään seuraavan teoksen parissa.
Teknologinen muutos on kuitenkin vienyt suomalaisilta tekijöiltä elantoa. Äänikirja myydään kuluttajille hyvin halvalla, ja äänikirjan suosio tarkoittaa, että painettuja kirjoja myydään vähemmän kuin ennen.
Valtiovallan tehtävä on huolehtia, ettei digitaalinen murros romuta tekijöiden oikeuksia tai ettei murros aiheuta sitä, ettei tekijä saa palkkiotaan, koska lainsäädäntö ei tunnista uusia digitaalisia jakelumuotoja. Näissä riittää vielä tekemistä.
Kun kirjallisuuden tekijöiltä viedään rahaa, syntyy aiempaa vähemmän kirjoja tai ainakin vähemmän kirjoja, jotka kykenevät muuttamaan ihmisiä, ajattelua ja maailmaa.
*
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on muun muassa Runeberg-palkinnon ja Jaakko Juteini -palkinnon saanut kirjailija ja tietokirjailija. Teksti perustuu alustukseen, jonka hän piti eduskunnan kirjapiirissä 27.5.2025.
