Minulta kysytään usein, olenko toimittaja vai tietokirjailija. Valitseminen on mahdotonta, koska molemmat roolit edustavat saman kolikon eri puolia. Jos minusta ei olisi tullut toimittajaa, joka saa kirjoittaa pitkiä juttuja ja reportaaseja, ei minusta olisi ollut tietokirjailijaksi.
Ensimmäinen juttuni julkaistiin, kun olin 12-vuotias. Siitä on 50 vuotta, ja saan yhä tarinoitani julkisuuteen sekä työantajassani Kauppalehdessä että kirjoissa. Äsken ilmestyi yhdessä Jukka Saastamoisen kanssa kirjoittamani Veijari ja herrasmies. Estradilla Erkki Liikanen. Se on siis suurenmoisen viihdetaiteilijan – ei pankkimiehen – elämäkerta. Koko projekti tuli pöydällemme yllätyksenä. Ex-pääministeri Esko Aho halusi sen kustantaa. Hänelle ei viitsinyt sanoa ei, vaikka asia oli vieras. Käärimme Jukan kanssa hihat, ja ryhdyimme töihin. Kirjasta tuli mielestäni kaunis ja mehevä: ihanaa ajankuvaa peräti 60 vuotta keikkailleelta Liikaselta.
Tuollaiseen hankkeeseen tarttumisessa auttaa toimittajan kokemus: pitää pystyä oppimaan uusia asioita ja tutustumaan uusiin ihmisiin ja aiheisiin. Jos on kirjoittanut reportaaseja tai isoja juttusarjoja, oppii myös hallitsemaan suuren teksti- ja kuvamäärän, joka kirjaan aina liittyy. Tekstin hallinta lienee tietokirjassa toiseksi vaikeinta. Tekstiin tukehtuminen näkyy nykyään kirjoissa toistona. Sitä on paljon.
Vaikeinta on oman äänen löytäminen ja useamman tyylilajin hallitseminen. Luonnonlahjojen lisäksi pitää harjoitella ja taas harjoitella. Olen työskennellyt paikallislehdessä, telkkarissa, maakuntalehdessä, iltapäivälehdessä, talouslehdessä ja aikakauslehdessä. Olen saanut harjoitella uutisten, pakinoiden, pääkirjoitusten, esseiden, kritiikkien, reportaasien, matkakertomusten, pienoisromaanien ja ties minkä parissa. Olen kokeillut myös näytelmiä, käsikirjoituksia, runoja, novelleja ja science fictionia.
Lukeminen auttaa kirjoittajaa. Se on pääharrastukseni. Olen suurkuluttaja ja ongelmakäyttäjä. Luen kaikkea kirjallisuutta paljon.
Lukeminen auttaa kirjoittajaa. Se on pääharrastukseni. Olen suurkuluttaja ja ongelmakäyttäjä. Luen kaikkea kirjallisuutta paljon. Huomiotta jäävät vain elämänhallintaan ja johtamiseen liittyvät teokset. Niistä löytyy enää harvoin uutta asiaa. Viime vuosina olen panostanut naiskirjailijoihin paljon.
Ensimmäinen kirjaseni on vuodelta 1984: Suomi-Neuvostoliitto-seura. Kainuun piiri 40 vuotta. Hankkeen toi pöydälleni Kainuun Radion pomo Jura Tarvasaho. Kirjassa oli meidän kahden lisäksi mukana myös tohtori Reijo Heikkinen. En voinut kieltäytyä: Juuri silloin rajan takana Neuvostoliitossa rakennettiin Kostamuksen kaupunkia ja siihen liittyvää rautakombinaattia, ja tein tuosta jättihankkeesta paljon lehtijuttuja Kainuun Sanomiin. Se oli tärkeä asia meille kainuulaisille. Olen unohtanut koko kirjan, minulla ei edes ole sitä enää.
Yritän tarttua sinivalkoisiin aiheisiin – vähän niin kuin Fazerin sinisiin teemoihin. Idean ovat täyttäneet ainakin tekemäni Finnairin 75-vuotishistoria (Aika lentää. Finnair 75 vuonna 1998), Martin Saarikankaan elämäkerta (Iso-Masa. Laivanrakentaja, 2002) ja arktisista alueista kertoneet kirjasisarukset Koillisväylä (2014) ja Luoteisväylä (2016). Samalla reseptillä olen kirjoitellut myös kokoomateoksiin. Huippu oli, kun pääsin yhdellä luvulla Ilmasodan pikkujättiläiseen. Eki Liikanen on myös sinivalkoista viihdehistoriaa.
Kun aloitan kirjan, teen paljon kotiläksyjä. Opettelen ja opiskelen ahkerasti, mietin viikkokausia ja juttelen asiantuntijoiden kanssa. Kun aloitan, teen isolle paperille tarkan suunnitelman, otsikoin kirjan luvut ja sovin itseni kanssa tyylistä ja myös kirjan ilmiasusta. Puolisoni on Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen. Hän katsoo tekstin, kun kuvittelen sen olevan valmis. Hän käskee aina lisäämään vauhtia ja arkisia yksityiskohtia, omia havaintoja. Yritän toimittaa kustantajalle aina viimeisen päälle varman ja oikoluetun kirjan.
Hyvä tietokirja syntyy puhtaasta uteliaisuudesta, kovasta työstä ja sanomisen halusta. Ja sen pitää tietysti olla totta.
Olen ollut mukana myös useassa epäonnistuneessa hankkeessa. Niitä tulee väistämättä, mutta niistä ei usein puhuta. Vaikeina hetkinä olen ravistanut murheen ja ehkä riidatkin harteiltani. Kaikki keikat eivät ole hyviä. Aina olen päättänyt yrittää uudestaan.
Onnekkuuteni on näkynyt siinä, että kirjani ovat saaneet mukavaa julkisuutta, voittopuolisesti asiallista kritiikkiä ja sitä myötä myös lukijoita ja kirjailijaesiintymisiä. Se on tuonut mukanaan iloa ja onnea. Rikastunut en kirjoillani ole. Se ei ole ollut tarkoituskaan. Varsinaisia apurahoja en ole koskaan hakenut, koska minulla on ollut turvattu päivätyö. Apurahamarkkinoille tunkeudun, kun jään eläkkeelle. Kirjoittamista en koskaan lopeta. Lukijaa on aina ihana tavata! Heitä tietysti toivon lisää ja lisää. Palaute antaa uskoa kirjaan ja kirjoittamiseen. Vanhoista kirjoista tulee edelleen palautetta. Jotkut asiat ovat ikuisia.
Sain 2017 Suomen tietokirjailijat ry:n Tietokirjallisuuden edistämispalkinnon. Pidin pienen kiitospuheen Tieteiden talolla. Silloin olin hetken täysin onnellinen.
Heikki Haapavaara