Joskus vuoden 2021 lopulla selailin Facebookia ja huomasin erään kirjailijakollegani päivityksestä, että Suomessa oli alkanut hanke, jossa kirjailijat ja kääntäjät toimivat poliitikkojen kummeina edistäen kirjallisuuden asemaa. Olin iloisesti yllättynyt. Kirjailijoiden ja päättäjien maailmat tuntuivat etääntyneen toisistaan koko ajan kauemmas, mutta nyt ne kohtasivat kasvokkain.
Kun noin vuoden päästä siitä sain itse kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanastolta kutsun liittyä mukaan kummitoimintaan, en epäröinyt. Näin minustakin tuli vuonna 2023 kirjallisuuskummi.
Ajankohta oli erityinen. Kun aloitin syksyllä, eduskunnan käsittelyyn tuli hallituksen esitys tekijänoikeuslain muuttamisesta, joka sisälsi muun muassa äänikirjojen lukijoiden oikeuden e-lainauskorvaukseen. Aihe herätti vilkasta ja kiivastakin keskustelua sekä julkisuudessa että kummien piireissä. Välillä tuntui kuin olisin astunut alokkaana suoraan keskelle sotatannerta, jossa yritin parhaani mukaan selviytyä hengissä.
Samalla debatti opetti heti alkuun paljon kummityöstä. Ja mikä tärkeintä, se teki meistä kirjallisuuskummeista tiiviimmän yhteisön, joka koki ajavansa yhteistä asiaa.
Vaikka lakia lopulta muutettiin kirjallisuuden tekijöille haitallisella tavalla, en nähnyt sitä vain tappiona. En olisi koskaan arvannut, että lobbaus voisi olla niin jännittävää!
Yksi syy, jonka vuoksi alun alkaen iloitsin kummitoiminnan käynnistymisestä ja halusin siihen mukaan, oli kasvava tietoisuuteni siitä, kuinka paljon näkymätöntä työtä alalla tehdään ja kuinka paljon olen itse saanut nauttia sen saavutuksista. Olen toiminut kirjailijana yli kaksikymmentä vuotta, ja vaikka olen ollut mukana kirjailijayhdistysten asioissa, en ole aktiivisesti työskennellyt edunvalvonnan parissa.
Nuorena kirjailijana en oikeastaan edes kunnolla hahmottanut, mitä kaikkea alalla kirjoittamisen ja julkaisemisen lisäksi tapahtuu. Tuttuja istui apurahalautakunnissa tai palkintoraadeissa, mutta se tuntui etäiseltä maailmalta, joka ei mitenkään liittynyt itse kirjoittamiseen.
Vähitellen aloin tiedostaa, että ne apurahat, jotka mahdollistivat työni, tosiaan tulivat jostain ja niistä päättivät oikeat ihmiset. Myös lainauskorvaustilitysten alkaminen ja korvaussumman korottaminen olivat minulle tärkeitä, koska niiden toteutuessa minulla oli jo melko laaja tuotanto, mikä tarkoitti, että huomattava osa tuloistani tuli lainauskorvauksista.
Ymmärsin, että moni kirjailija tekee kirjoittamisen lisäksi paljon kulissien takaista työtä, joka mahdollistaa sen, että me voimme ylipäänsä kirjoittaa. Kirjailijalle työrauha on tärkeää, ja se löytyy paitsi työskentelyolosuhteista, myös riittävästä ja turvatusta toimeentulosta.
Nautittuani itse näistä eduista monta vuotta, koin olevani positiivisessa mielessä velkaa kirjalliselle kentälle. Siksi innostuin lähtemään erilaisiin tehtäviin, kun sellaisiin pyydettiin. Toimin apurahalautakunnissa ja palkintoraadeissa – ja nyt kummina.
Kirjallisuuskummin työssä minua kiehtoo suora suhde poliittiseen päätöksentekoon.
Kirjailijat vaikuttavat maailmaan kirjoittamalla, ja se on meidän tärkein tehtävämme, mutta voimme vaikuttaa asioihin myös omana itsenämme. On olennaista, että työ tapahtuu kasvokkain. Tätä ennen minulla oli lobbareista hieman hämyinen mielikuva, mutta nyt olen huomannut, ettei kyse ole mistään valonarasta juonittelusta, vaan avoimesta keskustelua poliitikkojen kanssa.
Osa omista ”kummilapsistani” on ollut passiivisia tai jättänyt vastaamatta viesteihin, osa taas on ollut aktiivisia ja innostuneita. Tämä kuuluu asiaan. Vasta kansanedustajien kanssa jutellessaan ymmärtää, kuinka paljon työtä heillä on. Poliitikkojen pitää valita mihin keskittyvät, ja omalta osaltani voin tarjota mahdollisimman suoraa puhetta ja tiivistä informaatiota.
On myös ollut hauska havaita, että näkyvyys kirjailijana vaikuttaa poliitikkojen aktiivisuuteen: kirjan arvostelu Helsingin Sanomissa tai henkilökuva aikakauslehdessä tuovat vastauksia vanhoihinkin viesteihin.
Vielä yksi kiinnostava huomio ensimmäisen kummivuoteni ajalta: puoluekannalla ei näytä olevan vaikutusta siihen, miten kansanedustajat suhtautuvat kirjallisuuteen ja meihin kirjallisuuskummeihin. Ideologiaa tärkeämpää on henkilökohtainen kiinnostus asiaan.
Kirjallisuuskummiuteen kuuluu kummikoulutusta, tiedonhankintaa ja kymmenien sähköpostien lähettelyä. Huippukohtia ovat joka tapauksessa poliitikkojen tapaamiset. Toiset niistä ovat olleet virallisia kohtaamisia esimerkiksi eduskuntatalolla, toiset taas rennompia, kun olemme nähneet vaikkapa kansanedustajan kotikaupungin kahvilassa.
Vuosi 2024 vaikuttaa toistaiseksi rauhallisemmalta kuin edeltänyt myrskyisä syksy. Tänä keväänä näen samoja kansanedustajia, joiden kanssa olemme jo jutelleet kasvokkain, ja toivon saavani myös yhden tai kaksi uutta kummitettavaa innostumaan tapaamisesta.
Ville-Juhani Sutinen
Kirjoittaja on tietokirjoja, romaaneja, runoja ja esseitä julkaissut kirjailija ja kääntäjä, sekä yksi Sanaston kirjallisuuskummeista.
