Unkarilainen, 1200-luvulle ajoittuva Ruumissaarna (Halotti beszéd) on vanhin suomalais-ugrilaisella kielellä kirjoitettu yhtenäinen teksti. Unkarin kirjallinen historia ulottuu siis suunnilleen kuusisataa vuotta Suomea kauemmas – ja siinä riittää suomennettavaa!
Suomentaja Minnamari Sinisalo (os. Pitkänen) sanoo, että Unkari on kääntäjälle loistava kielialue juuri pitkän ja rikkaan kirjallisen historiansa tähden. Sinisalo tunnetaan László Krasznahorkain haastavien ja raskassoutuisten proosateosten suomentajana. Kulttuurisesti Unkarissa piilee hänen mielestään Suomeen verrattavaa melankolisuutta, surkeutta ja mustaa huumoria.
– Esimerkiksi groteskilla ja absurdilla on unkarilaisessa kirjallisuudessa enemmän edustusta kuin suomalaisessa. Unkarilaisessa kirjallisuudessa riittää ammennettavaa niin sisällöllisesti kuin kielellisestikin, Sinisalo kertoo.
Suomalais-ugrilaisuuden vuoksi unkarilaisen proosan rytmi kääntyy sujuvasti suomen kielelle ja rakenteellisia yhtäläisyyksiä on paljon. Yhteistä sanastoa puolestaan löytyy vain parinsadan sanan – kuten esimerkiksi käden (kéz) ja veren (vér) – verran.
– Unkari on leikkisä, ilmaisuvoimainen ja innovatiivinen kieli: kielen ytimessä on rajojen rikkominen ja uuden kehittäminen. Siinä missä unkarin kieltä voi varioida valtavasti, suomen järjestelmä taipuu jäykemmin, Sinisalo sanoo.
Ääriviivat tarkentuvat ja värit menevät päälle
Kun kielistä viehättynyt Sinisalo opiskeli unkaria ja suomea, hän haaveili kääntäjän urasta. Kaunokirjallisuus vei mukanaan: käännösnäyte Krasznahorkain Saatanatangosta vakuutti kustantajan, ja ura suomentajana alkoi urjeta.
Kun Sinisalo suomentaa, ympärillä täytyy olla hiljaista. Aluksi hän lähilukee teosta ja purkaa sen virke virkkeeltä raakakäännökseksi. Keskeneräinen teksti tuntuu sietämättömältä, mutta sen jälkeen koittaa prosessin paras vaihe: teoksen tarinan luominen suomen kielellä.
– On hienoa päästä lukemaan lähdeteksti ensimmäisenä suomenkielisenä lukijana. Tuntuu kuin ääriviivat tarkentuisivat tai värit menisivät päälle, tekijä kertoo.
Kirjallisuutta ei saa päästää kehittymään vain talouden ehdoilla.
Jos suomentaja ei itse syty alkuperäisteoksesta, käännöksestä sukeutuu Sinisalon mukaan helposti hapeton. Siksi hänen tavoitteenaan on suomentaa omasta mielestään hyvää ja rajoja rikkovaa kaunokirjallisuutta.
– Tällä hetkellä suomennan József Debreczenin holokaustista kertovaa teosta Hideg krematórium (suom. Kylmä krematorio). Teos on hyvin raju reportaasi Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriltä. Suomennostyön lisäksi kirjoitan myös muun muassa runoja, Sinisalo sanoo.
Panostusta ja tekoja päättäjiltä
Innostavalla suomennostyöllä on varjopuolensa. Moni kääntäjä ahertaa yksin vailla peilauspintaa tai palautetta tuotoksistaan. Käännöspalkkioiden, apurahojen ja lainauskorvausten yhdistelmä on epävarma ja hidas, ja siksi Sinisalokin ansaitsee osan leivästään muulla osa-aikatyöllä.
– Suomentajat vaikuttavat voimakkaasti suomen kielen rikkauteen ja elävyyteen, mutta yhteiskunnallinen arvostus ei näy toimeentulossa. Apurahojen ja käännöspalkkioiden hajanaisuus sirpaloi tekemistä ja kuormittaa, tekijä kertoo.
Suomennosala nojaa apurahajärjestelmiin ja lukijoiden ostovoimaan, mikä on Sinisalon mielestä kestämätöntä. Pieni kielialue ei hänen mukaansa voi ottaa mallia isommista kielialueista, joilla lukijoita on monin verroin enemmän.
– Kirjallisuutta ei saa päästää kehittymään vain talouden ehdoilla, ja esimerkiksi paperisiin teoksiin tulee satsata e-kirjojen ohella. Yksittäisten kulttuuritekojen sijaan suomen kielen ylläpito vaatii tietoisia tekoja ja panostuksia päättäjiltä, kääntäjä sanoo.
Haasteista huolimatta Sinisalo toivoo voivansa suomentaa tulevaisuudessakin, sillä hän pitää työtään mielenkiintoisena ja näkee sen arvon.
– Käännöskirjallisuus on uusien tuulien, ajatusten ja diskurssien väylä. Suomennokset tarjoavat suomalaiselle lukijalle mahdollisuuden tutustua vieraisiin kulttuureihin, ihmistarinoihin ja kerronnan tapoihin – myös tuttujen eurooppalaisten maiden ulkopuolella, Sinisalo kiteyttää.
Teksti: Venla Valtanen
