1970–80-luvuilla seisoin laiturilla, katselin maastamuuttajien peräaaltoa ja ymmärsin, että Ruotsissa asiat olivat paremmin ja menivät paremmin. Teini-ikäni osui kasarivuosiin, ja silloin katse kääntyi usein Tukholmaan, unelmatehtaaseen.
Kerran elämässäni olen tuntenut itseni ruotsalaiseksi: viime syksynä. Kun lainauskorvausten korotusta ajanut Sanaston politiikkaryhmä runsas vuosi sitten kokoontui ilouutisten tultua julki, kuohuviinipullot poksahtelivat ja ihmiset hihkuivat. Kaikkien huulilla olivat sanat ”pohjoismainen taso”. Suomalaiselle tuo käsite on juhlallinen, liki uhmakas. Kylläpä ylsimme, vihdoin viimein, me jotka eniten lainaamme!
Muistan seisseeni kuohuviinilasi kädessäni ja ihmetelleeni tunnetta, joka minut oli vallannut. Mieleeni oli nimittäin pälähtänyt voimallinen vaikutelma: tältä tuntuu olla ruotsalainen. Eikä pälähdyksessä ollut hiventäkään ironiaa, ei edes itseironiaa. Onnistuminen, menestyminen. ABBA, Ikea, H&M – oli niistä sinänsä mitä mieltä tahansa, niin riemuvoittojahan ne merkitsevät. Onnellinen, anteeksipyytelemätön hymy. Ei hiventäkään ahdistusta siitä, seuraako ilojuhlaa kohtalon rangaistus, seuraako kiittävää arvostelua välittömästi teilaus toisaalla, putoaako taivas niskaan, palautuuko universumin ankea tasapaino taas mollin puolelle.
Mieleeni oli nimittäin pälähtänyt voimallinen vaikutelma: tältä tuntuu olla ruotsalainen.
Ruotsalainen olo. Joitain kertoja on käynyt mielessä, miten erilainen elämäni olisi ollut, jos perheemme olisi asettunut Uppsalaan asumaan, kuten oli tarkoitus 1970-luvun alussa. Faijalla oli jo työpaikka ja perheasunto hankittuna, mutta lopulta päätös peruuntui. Elämäni olisi ollut jo vuosikymmenien ajan ”pohjoismaista tasoa” ja pitäisin kansankotia omanani. Ja olisin ihan toinen ihminen – vähintäänkin sen takia, että minusta on voinut tulla kirjailija vain äidinkieleni ympäröimänä ja äidinkieltäni käyttäen.
1980-luvulla moni sukupolvestani omaksui myös reilun kaupan periaatteen boikotoimisen kautta. Ranskalaisten viinien tai israelilaisten appelsiinien boikotoiminen oli arkipäivää vaikkakin toimintana aina negaatiota. Siksi reilun kaupan idea miellyttää, tilaisuus suosia oikeudenmukaisuutta.
Onhan reiluus sentään suomalainen perinne ja juhlavuoteen sopiva hyve. Voi ostaa kollegan kirjoja kirjakaupasta ja toivoa, että hänen kustannussopimuksensa on kohtuullinen. Voi lainata kollegan kirjoja kirjastosta ja tietää, että oikeus ja reiluus toteutuvat. Kun lainaat kirjastosta, lainaa reilusti, vaikka roppakaupalla! Lainauskorvaukset ovat nyt kunniallisella tavalla suomalaisella tasolla.
Anna Kortelainen
