Sanasto on olemassa, jotta kirjailijoiden ja kääntäjien tekijänoikeudet toteutuisivat mahdollisimman hyvin. Sanan arvo -juttusarjassa annamme kirjallisuuden tekijöiden kertoa, mitä tekijänoikeus ja tekijyys heille merkitsee. Tällä kertaa ajatuksistaan kertoo kirjailija Mia Kankimäki.
Junassa, safariteltassa, luonnonpuiston kuoppaisella hiekkatiellä pomppivassa lantikassa, illalla väsyneenä majapaikan tatamilattialla. Kirjailija Mia Kankimäki tekee työtään siellä, missä sattuu milloinkin olemaan. Kokemuksistaan hän punoo Suomessa ja maailmalla kiitosta keränneitä teoksia.
– Kirjojeni runkona on matkapäiväkirja, joten iso osa työtäni ovat aineistonkeruumatkat. Viime vuosina olen vieraillut muun muassa Japanissa, Tansaniassa ja Italiassa.
Pääministeri Sanna Marin julisti Suomeen koronaviruksen vuoksi poikkeustilan juuri sinä päivänä, kun Kankimäki oli aikeissa lähteä kirjoitusmatkalle Japaniin. Kriisin jatkuessa tekijän on täytynyt keksiä uusia tapoja hankkia aineistoa.
– Samoin kirjojeni käännösversioiden ilmestyminen osui monissa maissa juuri keskelle pandemiaa, ja niihin liittyvät esiintymiset harmillisesti peruuntuivat. Jotkin kirjallisuusfestivaalit on kuitenkin toteutettu virtuaalisesti, joten olen puhunut kotisohvalta muun muassa Brysseliin ja Kiinaan.
Leikki tieto- ja kaunokirjallisuuden rajapinnoilla
Matkakirjoittamisen lisäksi tekijän työhön kuuluu paljon tutkimusta lähdekirjallisuuden, kuten päiväkirjojen ja elämäkertojen, parissa. Kirjailija kuvailee lajityyppiään ei-fiktiiviseksi genrehybridiksi, joka yhdistää matkapäiväkirjaa, tutkimusaineistoa sekä autobiografisia ja kaunokirjallisia elementtejä. Genrerajojen rikkominen ja lajityypeillä leikittely kiinnosti Kankimäkeä jo opiskeluaikoina.
– Huvittavaa on, että tein yleisen kirjallisuustieteen graduni luokittelusta ja lukutavoista autobiografisessa kirjallisuudessa: gradun otsikko oli Kirjallisuuden ameebat, ja käsittelin siinä kauno- ja tietokirjallisuuden välisiä rajatapauksia. Näköjään olen nyt itsekin päätynyt kirjoittamaan noita ameeboja.
Ennen vapaana kirjailijana työskentelyä Kankimäki toimi kustannus- ja mainostoimittajana, ja kolmessakymmenessä vuodessa hän on ehtinyt nähdä kirja-alan monet puolet. Nykyisin kirjailijuuden merkitys identiteetille korostuu etenkin tekijän valitseman genren tähden.
– Työni on hyvin kokonaisvaltaista, sillä käytän itseäni ja matkojani havaintomateriaalina. Tällä hetkellä elämä ja työ merkitsevät minulle samaa asiaa.
Tekijänoikeus toimeentulon ytimessä
Japanilainen kulttuuri, Heian-kausi, Itä-Afrikan savannit, Italian renessanssitaide… Parasta kirjoittamisessa on tekijän mukaan aineistonkeruu ja tutkimustyö – eli matkustaminen ja kiinnostaviin asioihin perehtyminen.
– Tutkimustyö on eräänlaista aarteenetsintää, ja joskus tulee oikein kuumeinen, sisuksia tärisyttävä tunne, kun löytää jotain erityisen innostavaa.
Eniten kirjailijaa sykähdyttävät pienet ja konkreettiset yksityiskohdat historiassa. Naiset joita ajattelen öisin –kirjaa tehdessään Kankimäki löysi ammatillista samastumispintaa historian naisista, kuten 1500-1600-luvun naistaiteilijoista ja 1800-luvun naistutkimusmatkailijoista: heidän työtavoistaan, tulonlähteistään ja markkinointikeinoistaan.
Kirjailijan työn tulokset kannattelevat laajaa kulttuurialan koneistoa – kustantamoja, kirjakauppoja, kirjastoja, lukuaikapalveluita – ja tarjoavat välillisesti materiaalia esimerkiksi elokuville, teatterille, tv-sarjoille ja lehdille.
Menneisyyden freelancereiden täytyi nykytaiteilijoiden tavoin miettiä tarkkaan, miten rahoittaa matkat ja kirjoittaminen ja miten rämpiä taloudellisesti esimerkiksi sairastamisajan yli. Vuosiluvusta riippumatta taiteilijan toimeentulon ytimessä on tekijänoikeus.
– Esimerkiksi tutkimusmatkailijanaiset, kuten Mary Kingsley ja Ida Pfeiffer, rahoittivat tutkimusmatkansa kirjoittamalla matkakirjoja, ja 1600-luvun italialainen taiteilija Artemisia Gentileschi neuvotteli tiukasti mesenaattiensa kanssa työtilausten ehdoista. Hän ei halunnut lähettää nähtäväksi luonnoksia, joiden avulla asiakas voisi tilata maalauksen halvemmalla jostain muualta.
Kirjailijan työ luo uutta työtä
Kun aarteita on etsitty ja materiaalia poimittu tarpeeksi, Kankimäki alkaa työstää käsikirjoitusta eli editoida ja uudelleenkirjoittaa. Tässä luomistyön vaiheessa tekijä yleensä eristäytyy kirjoitusresidenssiin tai kotiinsa, sillä kirjoittaminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja epätoivon voittamista.
– Käsikirjoituksen tekeminen tuntuu siltä kuin lähtisi uimaan Atlantin yli vailla varmuutta siitä, onnistuuko pääsemään toiselle puolelle.
Kirjailija saa leipänsä saa useista vuosittain vaihtelevista, epävarmoista lähteistä: kustantajien tekijänpalkkioista, apurahoista, lainauskorvauksista ja satunnaisista kirjoitus- ja esiintymispalkkioista. Jonkin verran tuloja kertyy myös ulkomaille myydyistä käännösoikeuksista.
Tekijänoikeuksien ansiosta kirjailijalla on mahdollisuus elättää itsensä työllään, sanoo jo seuraavaa teostansa kirjoittava Kankimäki. Tekijänoikeudet merkitsevät hänelle myös ammattimaisuutta ja jatkuvuutta: sitä, että uusia teoksia on mahdollista kirjoittaa päätoimisesti ja pitkäjänteisesti.
– Kirjailijan työn tulokset kannattelevat laajaa kulttuurialan koneistoa – kustantamoja, kirjakauppoja, kirjastoja, lukuaikapalveluita – ja tarjoavat välillisesti materiaalia esimerkiksi elokuville, teatterille, tv-sarjoille ja lehdille. Tämänkin yhteistyön kannalta on tärkeää, että kirjailijat saavat tekijänpalkkioita, joiden avulla luovaa työtä voi jatkaa.
Teksti: Venla Valtanen
