Kolumni: Puolensa ja puolensa

Kirjailija Magdalena Hain kuva ja sitaatti kolumnista.

”Miten paljon kirjailija tienaa? Mistä saat inspiraatiota? Mitä kirjaasi vihaat eniten?”

Seison jälleen yhden seiskaluokan edessä, jonkin yhtenäiskoulun auditoriossa, kirjailijavierailun loppusuoralla. Näen edessäni nuoria, jotka minun pitäisi innostaa lukemaan tekemällä heihin lähtemätön vaikutus 45 minuutissa. Osa kasvoista on avoimia, osa piiloutuu takkuisen hiuskuontalon taakse. On niitäkin, jotka ovat möykänneet koko esiintymisen ajan, mutta hiljenevät mykiksi siinä vaiheessa, kun annetaan lupa puhua. Koskaan en voi tietää, kenet olen käännyttänyt, ketä innostanut, kenet hurmannut. Seiskat ovat mestareita piilottamaan tunteensa läpäisemättömän teinikuoren taakse.

Toisinaan epäilen, onko minulla tarpeeksi sanottavaa. Minähän kirjoitan kirjoja sen takia, että kirjoittaminen on tapa, jolla ilmaisen itseäni selkeimmin. En koe itseäni sulavaksi esiintyjäksi tai show-naiseksi. Vitsini ovat toisinaan vähissä. Ainoa, mitä voin nuorille antaa, on aitoutta. Heidän iässään en tiennyt, mitä minusta tulee isona.

Olen haahuillut kirjallisuuden alan ammattilaiseksi outoa polkua, ja sitä on vaikea selittää nuorille, jotka miettivät parhaillaan, mitä tekisivät elämällään. En voi varauksetta suositella heille ammattia, joka on taloudellisesti epävarma ja riippuvainen apurahoista ja sivutöistä.

Usein menestys kirjailijana tarkoittaa sitä, että pystyy työskentelemään kirjailijana – vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan.

Voin kertoa heille, että kirjailijaksi voi tulla kuka vain, joka osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin ja kertoa tarpeeksi mielenkiintoisia tarinoita. Mutta minun täytyy kertoa heille myös, että vain harvat kirjailijaksi pyrkivät ylittävät kustannuskynnyksen ja heistäkään, jotka ylittävät, vain harvoista tulee ”menestyskirjailijoita”. Usein menestys kirjailijana tarkoittaa sitä, että pystyy työskentelemään kirjailijana – vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan. Mutta en voi kieltää heiltä sitäkään, että seitsemän kirjailijavuoteni aikana ei ole tullut päivää, jolloin minusta olisi ollut ikävä aloittaa työt. Olen unelma-ammatissani.

Osittain tiedän tämän kouluvierailujen takia. Kouluvierailut ovat sivutyötäni, mutta myös kirjailijaelämäni suola. Kun seison jälleen yhden seiskaluokan edessä, jonkin yhtenäiskoulun auditoriossa, kirjailijavierailun loppusuoralla, minulla on ääni.

Joten antaa heidän piiloutua tukkansa taakse. Joskus palautteeksi riittää yksi tietty ujo katse oppilaalta rivillä kaksi. Se katse, joka hiljaisuudessaan iskee kuin moukari. Ja se takarivin naureskelija? Hän kysyy opettajalta jälkeenpäin, että voitaisiinko pliis lukea se kirjailijan vierailulla aloittama kauhutarina loppuun.

Kirjailija palaa vierailulta väsyneenä, mutta virkistyneenä, toivoen, että on onnistunut kertomaan tarinan, joka tarttuu. Tarinan lukemisesta, kirjoista ja kirjailijasta, joka itsekin oli kerran takarivin tyttö ja hiuksiinsa piiloutuva teini.

Magdalena Hai

Lue lisää kolumneja

Pajtim Statovcin kolumni: Sanan tahdosta

Riina Katajavuoren kolumni: Runoilijan ruokakassi

Anna Kortelaisen kolumni: Waterloo ja Dancing Queen