On repliikki joka ei koskaan petä. Jos ajoitus onnistuu ja sävy on sopivan huoleton, se tehoaa aina: ainakin joku seurueesta säpsähtää, alkaa vimmatusti raapia korvaansa tai ajatella niin kovaa, että aivorahinan kuulee. Sen vaikutus on hämmästyttänyt paitsi itseäni myös monia suomentajakollegoitani.
Tehorepliikistä on monta varianttia. ”Romaanin Allah99 jokainen sana on suomentaja Sampsa Peltosen kirjoittama.” Tai: ”Kaijamari Sivill on kirjoittanut Argonautit kannesta kanteen.” Tai: ”Thomas Bernhardin Pakkanen on kokonaan minun kirjoittamani; olen valinnut paitsi sen kaikki sanat myös pilkkujen, pisteiden ja taukojen paikat.”
Jokainen näistä repliikeistä on itsestäänselvyys. Ja silti: kun suomentajan työstä puhuu verbillä kirjoittaa, jokin kulttuurinen mannerlaatta alkaa vavahdella. Kuulija ehkä näkee silmissään, miten työhönsä ryhtyvä suomentaja ihan oikeasti ottaa kynän käteen tai näppäimistön sormiensa alle ja alkaa kirjoittaa.
Tehdä tekstiä. Luoda tekstiä. Käyttää omaa äidinkieltään kaunokirjallisesti. Kirjoittaa sivulle tai ruudulle, joka on aluksi ihan tyhjä.
Kynä on luovuuden symboli, emmekä ole tottuneet näkemään kääntämistä erityisenä kaunokirjallisen luovuuden lajina. Siksi puhe kääntäjästä kirjoittajana on herätys. Se paljastaa kulttuurisessa alitajunnassa lymyäviä, totuudenmuotoiseksi kivettyneitä uskomuksia, jotka määräävät sen, miten kääntäminen yleisesti mielletään.
Kääntämisen yllä leijuu mekaanisuuden aave. Kääntäminen tuo mieleen kopioinnin. Emme osaa olla olettamatta, että sanat jotka kääntäjä laittaa paperille, seuraisivat jotenkin automaattisesti niistä jotka kirjailija on luomisvoimallaan ryöpsäyttänyt esiin – muka tyhjästä.
Kun suomentajan työstä puhuu verbillä kirjoittaa, jokin kulttuurinen mannerlaatta alkaa vavahdella.
Mutta alkuteksti ei anna mitään suoraan. Ei ole mitään sääntöä, jonka nojalla sana evening pitäisi ensisijaisesti kääntää sanalla ilta, tai ilta sanalla evening. Alkutekstin ja käännöksen väliselle yhtälölle ei ole ratkaisukaavaa. Sanakirjat perustuvat käännöksiin – ei toisinpäin!
Kun asiaa miettii vain hetkenkin, tajuaa: suomentaja kirjoittaa suomenkielistä kirjallisuutta. Hän luo suomen kielellä jotain mitä suomeksi ei ennen ole ollut. Ja tekee sen kadottamatta hetkeksikään mielestään alkuteosta, koko tehtävänsä ydintä. Hän kirjoittaa teoksen joka on sama ja aivan toinen. Toisen henkilön teos ja hänen omansa.
Tämä on kummallista mutta totta.
Seuraavana päivänä asiaa joutuu miettimään uudestaan, ja seuraavana taas. Kuin tekisi aamumeditaation: Kääntäjä kirjoittaa.
Totta kai asia on näin, kun sitä miettii. Mutta silloin kun ei mieti, ajatteluun vaikuttaa salakavalasti toinen, täysin vastakkainen itsestäänselvyys: kääntäminen on mekaanista. Mekaanisuusajatus on kuin pinttynyt tapa tai kulttuurinen refleksi, jota hädin tuskin tiedostamme. Siksi se on niin vahva ja niin vaikutusvaltainen.
Sen takia kääntäjät tekevät työtään melkein ilman palautetta. Sen takia kriitikko ylistää Rachel Cuskin kieltä, vaikka on juuri lukenut Kaisa Katteluksen hengentuotteen. Sen takia kääntäjän nimeä ei melkein ikinä lue kirjan kannessa. Sen takia häntä ei aina mainita edes suomennoksen lehtiarvostelussa.
Tänäkin aamuna toivon, että yhden itsestäänselvyyden ääneen sanominen vähitellen murentaa tuon toisen.
Kääntäjä kirjoittaa!
Tarja Roinila on suomentaja, joka kääntää saksasta, espanjasta ja ranskasta. Hän on kirjallisuuden taiteilijaprofessori.
